Aura Hakuri 2017

21.1.-8.2.2017

Rakkauden hyvää päivää – Aura Hakuri Taidesalongissa

Katsoessani Aura Hakurin maalauksia hänen Puu-Käpylän ullakkoateljeessaan mietin kiitollisena, miten hyvä maalaus pystyy kohtaamaan maailman juuri sellaisena kuin se tuoreessa maalaamisen hetkessä avautuu. Valheellisten, kieroilevien mielikuvien lävitse, totuutta silmästä silmään, mutta kuitenkin lempeällä ymmärryksellä tuijottava maalaus esittää maailman laajana viuhkana erilaisia maalauseleitä.

 

Huoneistossa leijaileva vieno vetiver-ruohon tuoksu, itämaisten villamattojen ylellisyys varpaissa tai yhtä lailla rappukäytävässä löyhkäävä undulaatinpaska ja tupakantumpeilla maustettu nötkötti – Aura Hakurin samaan kuvaan punomat ristivetoiset maalausjäljet kouraisevat minua syvällisesti, koska ne tihkuvat kaikkia olemisen makuja. Maalauseleet paljastavat myös kohtaamisen toisen puolen, nimittäin skeeman, miten maalari selittää ahneen maailman katsovan häntä itseään: ”Saanko miten vain tuomiotta maalata poskelle vierähtäneen kolmannen silmän? Saan.”

 

Hakurin Toivon, että sinua rakastetaan hullun lailla -näyttelyn kuvia tuntuu yhdistävän lämmön- ja hyväksymisentäyteinen elävän mallin havainnosta maalaaminen. Kohtaamisesta muodostuu monikerroksinen kuva. Maalaamisen itsensä syleilyn päälle Hakuri taikoo malleistaan esiin näissä piilleet salaisuudet, säröt tai virheet – kaiken sellaisen inhimillisen houkuttelevan, minkä vilijonkkamaisen mieluusti siivoaisimme piiloon marginaaliin maton alle. Hyväksyvä asenne loihtii paikan ryöppyilevälle yksilöllisyydelle, ja voin ajatella kokonaisuutta ”yksittäisten teosten näyttelynä”, kuten tekijä itsekin saattaisi määritellä. Herkuttelen kuvittelemalla taidemaalarin ja mallin välille aikoinaan ullakkoateljeen hämyssä kehkeytyneen luottamuksen: Mallimaalaamisessa saattaa myös välähtää dekadentti mässäily, katsomisen pidäkkeetön aistinautinto ja ehkä ripaus syyllisyydellä flirttailua. Helmenharmaalle paperille luotu naisen kasvokuva (Tuuli, tuuli, tuuli, 2016), saa minut hamuamaan hyvin hienostuneita praliineja.

En öljyvärieni ääreltä pysty ajattelemaan Aura Hakurin maalauksia palaamatta vesiväriin. Vesiväri, maalauksen alkulampi, ensimmäisen taiteen ensimmäinen väline tuntuu Aura Hakurin itselleen valloittamalta omimmalta valtakunnalta, mitä hän suvereenina kuningattarena hallitsee. Muutamalla rouhealla vedolla valmiiksi kääräisty kuva tanssiparista (Nimetön, 2016), saa kumartamaan. Vesiväri palauttaa minut lapsuuteni huoneeseen, missä levitän isokokoisia makulatuuriarkkeja matalalle kantikkaalle pöydälle ja maalaan talvipäivän kirkkaassa valossa. Nykyajankin piuhasokkelon lomasta vesivärin suoruus yllyttää suoriin käsin ja silmin tapahtuviin muovailuihin: Alan kaivata rantahiekkaan piirtämistä aallon pyyhkäistessä neitseellisen piirrospohjan yhä vain eteeni tai toisaalta muistelen viimekesäistä puusenkin pinnan lakkaamista sellakkahartsilla: ”Nyt tai ollenkaan…” Vesivärin suoruus erehdyttää luulemaan maalaamista nopeaksi, vaikka värin vetiseen luonteeseen uppoutuessani tajuan jokaisen edessäni avautuvan kuvan näyttävän Auran vaelluksen nuoraa tanssien erämaan ylitse.

Aura Hakurin maalaukset vahvistavat ajatustani, että luovassa toiminnassa muodostetaan assosiaatioita: Toisiinsa kuulumattomia asioita liitellään yhteen, ja mielikuvat raukeavat. Mieleeni nousee akvarelli (Dance, 2016), keltaisesta tiffany-lasiseksi tulkitsemastani parista violetilla kasvomaisella taustalla. Kuva ompelee yhteen oloani kevyeksi huuhtovaa nostalgiaa, jääkauden muinaisuutta soivat värit ja minut metrinmittaiseksi palauttavan mittakaavan. Mielleyhtymien sauma kuljettaa minut lapsuuteni kesäiselle Kaustiselle, kyläkaupan näyteikkunalle, auringonhaalistaman painomusteen varjoon. En tiedä, voinko luottaa mielleyhtymien synnyttämään muistikuvaan vai koenko mielikuvituksen kirjailemaa mennyttä. Tapahtuu myös toisin päin, ja mielleyhtymät nurinkurisesti ehdottavat minulle tulevaisuutta. Tavoitan tuntumia jostain vielä elämättömästä kokemuksesta: teoksen (Huhtikuun kymmenes kello kymmenen, 2016), valkeaan pitsimäiseen huntuun kellautettu kasvo väläyttää minut asumassa pitkien heinien reunustamassa vaaleanvihreässä maalaismökissä vuosikymmenien päässä. Samaan tapaan voisin muistella vaivihkaa hämyisen kulman takaa näkemääni ensisuudelmaa – silloin kun en vielä tiennyt, miltä se minusta tuntuisi. Otan minulle tarjottua rakkautta kiitollisena kädestä kiinni.

Joulukuussa 2016, taidemaalari Aki Turunen

Artist’s CV

Hakuri Aura